Keinot alkaa välillä loppua...

...viime viikolla iski se hetki, että äitinä tunsin itseni täysin neuvottomaksi. 

Viikko meni varsin vaihdellen. Torstaina Tirppis liittyi mun työhuoneeseen seuraksi tekemään läksyjä samalla kun tein töitä. Neuvoin samalla tehtäviä ja katselin Tirppiksen silmiä. Ne on niin erikoisen väriset ja ikkunasta tulevassa kirkkaassa valossa se vain korostui. Nappasin ohimennen muutaman kuvan. 

Perjantaina sama kuvio, Tirppis istui viereen läksyjen kanssa ja koin pienimuotoisen järkytyksen. Neljän tunnin päivän aikana Tirppis oli repinyt toisen silmän melkein kaikki ripset pois! Lapsella on ollut paksut pitkät tuuheat ripset. Ja samalla Tirppis sanoi, että katso äiti mun päätä, tosiaan, päälaella kalju läntti. Olin kauhuissani ja sydänriekaleina. Miten helvetin paha olo lapsella on ollut kun on ollut pakko ne repiä juurineen ja miten kipeää sen on täytynyt tehdä. Soitin hoitotaholle ja kysyin, että mikä neuvoksi. Hoitaja ohjeisti kokeilemaan sitä, että pakon iskiessä kädet ohjataan muuhun toimintaan ja sulkea silmät, jotta pääsisi tilanteen yli. 

Singahdin perjantai iltapäivän kunniaksi vielä Teinin kanssa terveysasemalle, kun kynsi kasvoi jälleen ihon sisään. Kynnestä poistettiin osa ja täyteaine tilalle ja kotiin toipumaan. Samalla juttelin lääkärin kanssa ajokortti asioista, kun ajatus on hakea poikkeuslupa että saa ajaa sen 17 vuotiaana. Kuten olin epäillyt/olettanut, nepsy tarvitsee lääkärin lausunnon sitä varten. Varattiin sitten se aika samalla. 

Lauantaina Tirppis parkui aamulla, että mitä mun piti tehdä nyt, on PAKKO repiä. Tehtiin yhdessä sormijumppaa ja suljettiin silmät ja saatiin tilanne ohi. Tämä toistui monta kertaa ja hienosti meni... Kunnes tuli ilta ja nukkumaan meno. Jonkun ajan päästä Tirppis tuli surkeana omasta huoneesta. Äiti mä tein sen taas. Nyt lähti toisenkin silmän ripset. Tirppis itki hädissään ja mun sydän särkyi. Lopulta nukahti ja sitten se iski. Toivottoman neuvoton olo. Mitä mä teen, mitä mä vielä keksin että voin auttaa mun lasta joka kärsii. Keinot alkoi loppua. Lapsen turvonneita luomia ilman ripisiä katsoessa kurkkua kuristi ja kyyneleet yritti kohota. Kuinka paha olo voi olla, että pakot yltyy noin ja miten se onkaan sattunut. Miksi mä en voi ottaa tätä kaikkea pois. Miksi en pysty tekemään enemmän, auttamaan enemmän? Mieleen nousi lapaset, entäs jos nukkumaan mennessä olisi pehmoiset lapaset? Eihän meillä ole lapasia, mutta onneksi ystävät pystyvät auttamaan asiassa ja haettiin sunnuntaina lapaset lapselle. Illalla sitten kaivettiin esiin pehmoiset unilapaset auttamaan, että ei puoli unessa nukahtaessa revi itseään. Sunnuntai viuhui ohi tunnekuohuissa, pullaa leipoessa ja Tirppis leikki kavereiden kanssa ulkona.

Maanantaina pyörähti uusi viikko käyntiin. Teini parantelee koipeaan kotona, Tirppis lähti kouluun lapaset repussa, hoitotahon kanssa akuuttia palaveria, omaishoitoon liittyvistä asioista keskustelua vammaispalvelun kanssa ja tietenkin töitä. Maanantai jyräsi kyllä mut kuus-nolla, siitä selvittiin. Tällä viikolla Tirppis tekee lyhyen viikon, kerätään voimia ja tehdään hieman tehtäviä jaksamisen mukaan. Mietin vain ikuisuus kysymystä, jos mä, nentti, olen näin hemmetin kuormittunut ja tuntuu että olisin jääänyt jyrän alle ja on toivoton neuvoton olo, niin kuinka hemmetin paha olo tuolla pienellä voikaan olla?