Pakko pakko pakko...
...kun aivot käskee vaikka ei halua, on vain pakko tehdä jotain. Kun ei hallitse itseään, ei halua satuttaa itseään, mutta aivot käskee tehdä niin. Pelottava ajatus eikö vain. Voi vain kuvitella miten se pelottaa, ahdistaa ja tuottaa tuskaa, äitinä sen vierestä katsominen raastaa sydäntä miljoonaksi riekaleeksi. Miksi vielä tämäkin, OCD (pakko-oireinen häiriö).
Alkuvuodesta Tirppiksen tilanne oli jo aika balanssissa ja hoitoa alettiin siirtämään ns. normaali puolelle erityisyksiköstä. Ennen hiihtolomaa alkoi alamäki, ajateltiin että kyllä hiihtoloma korjaa taas tilanteen kun koulu kuormitus hellittää viikoksi. Nyt ei käynyt niin, tilanne alkoi mennä enemmän huonompaan suuntaan. Ticit olivat tavattoman rajuja ja alkoi ilmetä pakkoajatuksia ja -toimintoja enemmän. Opettaja huolestui myös tilanteesta, Tirppis oli pakkotoimintojen myötä vaarassa pudota toisen kerroksen rappuset alas. Yksi tic oli niin raju, että Tirppis painoi kädellä leukaa ja päätä vinottain takakenoon, jolloin kaula- ja niskaranka oli oikeasti vaarassa. Otin yhteyttä uuteen hoitotahoon ja aloitimme opettajan kanssa pohdinnan että mitä nyt tehdään. Uusi hoitotaho oli hukassa ja soitin erityisyksikköön meitä hoitaneeseen kontaktiin. Samaan aikaan hallitus sulki koulut. Todetiin opettajan kanssa, että Tirppis siirtyy ehdottomasti etäopetukseen oman jaksamisen mukaan. Jo seuraavana päivänä erityisyksiköstä tuli kutsu että pikaisesti tänne vastaanotolle sijaislääkärille, koska Tirppiksen oma lääkäri oli poissa. Lisättiin ticeihin lääke helpottamaan niitä ja aloitettiin seuranta.
Alkuun se auttoi, kunnes tilanne vain paheni, pakko ajatukset ja toiminnot lisääntyi kuin lumivyöry ja kun Tirppis yritti niitä estää, paheni ticit. Elämä meni täysin kaoottiseksi. Oma lääkäri palasi ja Tirppiksen hoito siirtyi takaisin erityisyksikön alle. Lisättiin pakko-oire lääkitys. Jonkun verran siitä on jo tässä alkuvaiheessa apua, pahat ajatukset saatu kuriin, unet saatu taas normaaliin rytmiin ja yölliset pelkotilat ja valvomiset ovat taas poissa. Kuitenkin pakko-oireet hallitsee hvyin vahvasti edelleen. Onneksi meillä on myös karvainen tassuterapeutti, joka uskollisesti tukee ja lohduttaa.
Kun aivot pakottaa satuttamaan itseään, Tirppis pitää toisella kädestä toisen ranteesta kiinni ja huutaa ja komentaa, "älä viillä/pistä itseäsi, ÄLÄ tee niin.". Kun pakko on niin valtaisa, että lapsi ei hallitse itseään vaan tarvitsee siihen konkreettista apua. Parhaiten tuntuu toimivan, että huomio ohjataan muualle ja Tirppis kietoo kädet ja jalat vanhemman ympärille ja puristaa niin lujaa kuin pystyy. Alkuun yritti kieltäytyä itkien että äiti mä en halua että sua sattuu, sanoin että ei satu, purista ja purkaa. Samalla höpötetään jotain mikä saa ajatuket pakkotilanteesta ohi. Yksi pakkotoiminto pakottaa tekemään kuperkeikkoja ja yski puremaan. Tilanne on eskaloitunut niin pitkälle, että Tirppistä ei voi jättää yksin, koska on todelinen uhka siihen, että lapsi satuttaa itsensä pahasti. Sydäntä särkee ja välillä on aika avuton olo, mutta vain kerran olen oikeasti pelästynyt. Tirppis itki ja piteli leukaansa, oli pakottava tarve purra kieltään. Satuin olemaan ihan vieressä ja purukoru käsien ulottuvilla ja työnsin sen äkkiä hampaiden väliin että pure. Sen jälkeen omaan kroppaan tuli kauhun tunne, Tirppis olisi voinut purra kielen poikki.
Jotain hyötyä koronasta on, onneksi teen etätöitä nyt ja olen kotona. Koulu loppui ja lopultakin Tirppiksellä on loma, ei kuormitusta ja stressiä ja toimintaterapia sai lopultakin avata ovet. Ensi viikolla se alkaa, torstaina käytiin tutustumassa ja meidän terapeutti on aivan ihana nainen. Toivon niin kovin, että löytyy keinoja helpottaa Tirppiksen vointia.
Olemme alusta asti puhunut näistä avoimesti, häpeämättä ja reilusti asioiden omilla nimillään. Opetamme pojille, että mitään ei tarvitse hävetä. Tirppis oli nämä pari viikkoa koulussa, kun halusi vielä nähdä opettajan jotka valitettavasti lähtee nyt pois meidän koulusta. Kävin tapaamassa opettajaa perjantaina, halusin kasvotusten kiittää kaikesta tuesta ja avusta, välittämisestä. Hän kertoi silmät loistaen miten Tirppis on vuodessa kasvanut kovasti ja on reilusti oma itsensä ja avoin. On avoimesti tuonut julki pakkotoiminnot ja -ajatukset ja tilanteiden tullessa on tietysti luokkakavereiden keskuudessa noussut kysymyksiä. Tirppis on reilusti vastannut ja kertonut asioista. Opettajalla oli laatikossa pienet pehmoaivot, Tirppiksellä on lupa hakea ne ja rutistella ja pistellä niitä. Nyt alkoi lopultakin loma, ei ylimääräisiä ärsykkeitä ja kuormituksia, lapsi saa vain olla ja vetää happea. Päivä kerrallaan ja toivotaan että elämä tästä taas tasaantuu.
Teinillä ollut myös jäätävän rankka kevät. Kevät talveen mennessä saatiin koko hänen tutkimus sirkus pulkkaan ja juuri ja juuri saatiin yhteishakuun kaikki tarvittavat liiteet ja selvitykset, vähän meni yli ajalle mutta koulut onneksi ymmärsivät tilanteen. Haettu sopivaa lääkeannosta ja koululta erityisopettajan uskomaton tuki ja ohjaus sekä koronan tuoma etäkoulu. Helppoa ei ollut mutta numeroista ja tuntimerkinnöistä oli nähtävissä, että nyt alkaa loppumetreillä näkyä selvästi ero entiseen. Oli iltoja ja päiviä kun täällä raikui kaikki kirosanat, ovet paukkui ja nyrkkeilysäkki sai kyytiä, oli iltoja ja päiviä kun epätoivo ja ahdistus valtasi, että ei tästä tule hevon v:tä. Vuoroin nalkutin, vuoroin komensin ja vuoroin tarjosin olkapäätä ja lohdutin, homma saatiin maaliin. Vaikeuksien kautta voittoon ja eilen tuli ihan jees päästötodistus käsiin. Se on lopultakin siinä, se on ohi. Toki vielä jännitetään yhteishaun tuloksia, toivotaan parasta.
Ja nyt kun lääkitys on suht kohdillaan ja stressi takana, teinistä kuoriutui kaiken ahdistuksen alta iloinen, huumorintajuinen ja rento nuori mies, kenen harteilla ei näytä makaavan koko maailman murheet. Kitara taas soi ja skeitti lauta kaivetu vuoden tauon jälkeen esiin ja veri vetää rampeille. Sanoisin, että nyt on teinin osalta elämä aika mallillaan ja normaali uomissa, se on niin ilo nähdä.
Alkuvuodesta Tirppiksen tilanne oli jo aika balanssissa ja hoitoa alettiin siirtämään ns. normaali puolelle erityisyksiköstä. Ennen hiihtolomaa alkoi alamäki, ajateltiin että kyllä hiihtoloma korjaa taas tilanteen kun koulu kuormitus hellittää viikoksi. Nyt ei käynyt niin, tilanne alkoi mennä enemmän huonompaan suuntaan. Ticit olivat tavattoman rajuja ja alkoi ilmetä pakkoajatuksia ja -toimintoja enemmän. Opettaja huolestui myös tilanteesta, Tirppis oli pakkotoimintojen myötä vaarassa pudota toisen kerroksen rappuset alas. Yksi tic oli niin raju, että Tirppis painoi kädellä leukaa ja päätä vinottain takakenoon, jolloin kaula- ja niskaranka oli oikeasti vaarassa. Otin yhteyttä uuteen hoitotahoon ja aloitimme opettajan kanssa pohdinnan että mitä nyt tehdään. Uusi hoitotaho oli hukassa ja soitin erityisyksikköön meitä hoitaneeseen kontaktiin. Samaan aikaan hallitus sulki koulut. Todetiin opettajan kanssa, että Tirppis siirtyy ehdottomasti etäopetukseen oman jaksamisen mukaan. Jo seuraavana päivänä erityisyksiköstä tuli kutsu että pikaisesti tänne vastaanotolle sijaislääkärille, koska Tirppiksen oma lääkäri oli poissa. Lisättiin ticeihin lääke helpottamaan niitä ja aloitettiin seuranta.
Kun aivot pakottaa satuttamaan itseään, Tirppis pitää toisella kädestä toisen ranteesta kiinni ja huutaa ja komentaa, "älä viillä/pistä itseäsi, ÄLÄ tee niin.". Kun pakko on niin valtaisa, että lapsi ei hallitse itseään vaan tarvitsee siihen konkreettista apua. Parhaiten tuntuu toimivan, että huomio ohjataan muualle ja Tirppis kietoo kädet ja jalat vanhemman ympärille ja puristaa niin lujaa kuin pystyy. Alkuun yritti kieltäytyä itkien että äiti mä en halua että sua sattuu, sanoin että ei satu, purista ja purkaa. Samalla höpötetään jotain mikä saa ajatuket pakkotilanteesta ohi. Yksi pakkotoiminto pakottaa tekemään kuperkeikkoja ja yski puremaan. Tilanne on eskaloitunut niin pitkälle, että Tirppistä ei voi jättää yksin, koska on todelinen uhka siihen, että lapsi satuttaa itsensä pahasti. Sydäntä särkee ja välillä on aika avuton olo, mutta vain kerran olen oikeasti pelästynyt. Tirppis itki ja piteli leukaansa, oli pakottava tarve purra kieltään. Satuin olemaan ihan vieressä ja purukoru käsien ulottuvilla ja työnsin sen äkkiä hampaiden väliin että pure. Sen jälkeen omaan kroppaan tuli kauhun tunne, Tirppis olisi voinut purra kielen poikki.
Jotain hyötyä koronasta on, onneksi teen etätöitä nyt ja olen kotona. Koulu loppui ja lopultakin Tirppiksellä on loma, ei kuormitusta ja stressiä ja toimintaterapia sai lopultakin avata ovet. Ensi viikolla se alkaa, torstaina käytiin tutustumassa ja meidän terapeutti on aivan ihana nainen. Toivon niin kovin, että löytyy keinoja helpottaa Tirppiksen vointia.
Olemme alusta asti puhunut näistä avoimesti, häpeämättä ja reilusti asioiden omilla nimillään. Opetamme pojille, että mitään ei tarvitse hävetä. Tirppis oli nämä pari viikkoa koulussa, kun halusi vielä nähdä opettajan jotka valitettavasti lähtee nyt pois meidän koulusta. Kävin tapaamassa opettajaa perjantaina, halusin kasvotusten kiittää kaikesta tuesta ja avusta, välittämisestä. Hän kertoi silmät loistaen miten Tirppis on vuodessa kasvanut kovasti ja on reilusti oma itsensä ja avoin. On avoimesti tuonut julki pakkotoiminnot ja -ajatukset ja tilanteiden tullessa on tietysti luokkakavereiden keskuudessa noussut kysymyksiä. Tirppis on reilusti vastannut ja kertonut asioista. Opettajalla oli laatikossa pienet pehmoaivot, Tirppiksellä on lupa hakea ne ja rutistella ja pistellä niitä. Nyt alkoi lopultakin loma, ei ylimääräisiä ärsykkeitä ja kuormituksia, lapsi saa vain olla ja vetää happea. Päivä kerrallaan ja toivotaan että elämä tästä taas tasaantuu.
Teinillä ollut myös jäätävän rankka kevät. Kevät talveen mennessä saatiin koko hänen tutkimus sirkus pulkkaan ja juuri ja juuri saatiin yhteishakuun kaikki tarvittavat liiteet ja selvitykset, vähän meni yli ajalle mutta koulut onneksi ymmärsivät tilanteen. Haettu sopivaa lääkeannosta ja koululta erityisopettajan uskomaton tuki ja ohjaus sekä koronan tuoma etäkoulu. Helppoa ei ollut mutta numeroista ja tuntimerkinnöistä oli nähtävissä, että nyt alkaa loppumetreillä näkyä selvästi ero entiseen. Oli iltoja ja päiviä kun täällä raikui kaikki kirosanat, ovet paukkui ja nyrkkeilysäkki sai kyytiä, oli iltoja ja päiviä kun epätoivo ja ahdistus valtasi, että ei tästä tule hevon v:tä. Vuoroin nalkutin, vuoroin komensin ja vuoroin tarjosin olkapäätä ja lohdutin, homma saatiin maaliin. Vaikeuksien kautta voittoon ja eilen tuli ihan jees päästötodistus käsiin. Se on lopultakin siinä, se on ohi. Toki vielä jännitetään yhteishaun tuloksia, toivotaan parasta.Ja nyt kun lääkitys on suht kohdillaan ja stressi takana, teinistä kuoriutui kaiken ahdistuksen alta iloinen, huumorintajuinen ja rento nuori mies, kenen harteilla ei näytä makaavan koko maailman murheet. Kitara taas soi ja skeitti lauta kaivetu vuoden tauon jälkeen esiin ja veri vetää rampeille. Sanoisin, että nyt on teinin osalta elämä aika mallillaan ja normaali uomissa, se on niin ilo nähdä.
Comments
Post a Comment